keskiviikko 23. helmikuuta 2011

I think that I will survive

Mihin minä menen; en tiedä. Mitä teen; en tiedä. Mutta silti elämä tuntuu olevan jo voiton puolella.



Eilen kävin katsomassa ensimmäistä asuntoa ja olin todella tyytyväinen. Yksiö, 34,5neliöö ja vuokra vaan 420€ (sis. veden). Asunto on kolmannessa kerroksessa ja siinä on lasitettu parveke. Kun olin käymässä asunnossa niin kokajan vertasin sitä yksiöön, jossa asuin ennen viimeistä parisuhdettani. Vaikkakin silloinen asuntoni oli juuri rempattu ja paikat kiilsivät puhtauttaan niin pidin enemmän tästä eilisestä asunnosta. Neliöt oltiin käytetty fiksusti ja tähän asuntoon sentään saisin ruokailupöydän keittiöön :)


Olen miettinyt, että selviänkö kissan kanssa yksiössä, mutta eilisen reissun jälkeen olen aivan varma, että me selviämme kahdestaan vallan mainiosti. Asunnon nykyisellä vuokralaisella nääs on kolme isoa kissaa ja koiranpentu. Huh sitä eläinsirkusta!

Plussana asunnossa on vielä: lyhyt matka töihin ja muutamat työkaverit asuvat muutaman sadan metrin päässä.

Tänään soittelin asunnosta ja ensi viikon maanantaina käyn allekirjoittamassa paperit :)



Seuraavaksi minun pitää hommata uusi plussa-kortti, koska minulla on ex-mieheni plussatiliin rinnakkaiskortti. Sitten pitää jakaa meidän yhteiset rahamme ja roudata viimeiset tavarat hänen asunnoltaan pois. Onneksi ex-mieheni hoitaa kissaani maaliskuun ajan, jotain hyvyyttä sentään vielä piilee tuossa miehessä.

Eron jälkeen olen vasta tajunnut kuinka arvokkaat ihmiset ovat lähelläni; ystävät, työkaverit ja sukulaiset. He ovat saaneet minut jatkamaan eteepäin, ovat kuunnelleet, ovat pyyhkineet kyyneleitä ja ovat luoneet sitä toivoa, mitä minä nyt eniten tarvitsen. Olen joka päivä muistanut kiittää heitä kaikesta tästä, en ikinä olisi selvinnyt tästä erosta yksin.



Yksi ystävistäni sanoi, että näytän todella hyvä tuuliselta ja siltä, että olisin unohtanut jo koko eron. Enhän minä eroa ole unohtanut, osaan vain piilottaa tunteeni hymyn taakse. Minua ei harmita se, että erosimme, se oli helpotus. Minua harmittaa se, että ex-mieheni tuhosi itseluottamukseni täysin. Suhteessa minun päähäni iskostettiin, että olen tyhmä, laiska, lapsellinen yms. Totuin siihen; "niin minä varmasti olenkin". Minulla kestää kauan aikaa saada itsestäni sama voimakas itseni, mitä olin ennen ex-miestäni, mutta siihen menee aikaa. Ja en näe vääränä, että hymyilen eron jälkeen tai nauran eron jälkeen. Minä hymyilen, kun siltä tuntuu ja minä nauran, kun siltä tuntuu. Ja minulla on joka päivälle useita syitä hymyyn.



Onneksi tiedän, että tässä maailmassa on minulle sellainen mies, joka näkee huonot puoleni hyvinä, ei heikkoutena ja pystyy suvaitsemaan minut sellaisena kuin olen, omana itsenäni.

(kuvat täältä)
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti